Velvollisuudesta korvata vastapuolen oikeudenkäyntikulut

Vahvan pääsäännön mukaan asianosainen, joka häviää asian, on velvollinen korvaamaan kaikki vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut (OK 21:1). Näin ollen kantaja kantaa riskin siitä, että hänellä on riittävät selvitykset ja näyttö kanteensa perusteista. On varsin tavanomaista, että todistelua esitetään vain tarpeen mukaan ja että todistelun määrä lisääntyy oikeudenkäynnin edetessä, ellei asiassa ilmene riidattomia seikkoja. Oikeudenkäymiskaarikin (OK) edellyttää, ettei turhaa todistelua saa esittää. Kyse on prosessiekonomiasta. Todistelua saa esittää ennen valmistelun päättymistä. Todistustaakkasäännöstö antaa ennakoitavuutta ja ehkäisee tarpeettomia oikeudenkäyntejä, sillä oikeudenkäyntejä ei kannata aloittaa ilman näyttöä. Kantaja, joka aloittaa oikeudenkäynnin puutteellisella näytöllä, ottaa siten tietoisen riskin.

Pääsäännöstä on kuitenkin laissa säädetty joitakin poikkeuksia muutoin kohtuuttomien tilanteiden varalle. Poikkeukset tulevat kuitenkin harvoin sovellettaviksi. Tässä artikkelissa esittelen poikkeuksista kolme, joihin vastapuoli on viimeaikoina vedonnut hoitamissani oikeudenkäynneissä:

1) Lain perustelujen (HE 191/1993 vp s. 12–13) mukaan vastaaja voi aiheuttaa OK 21:4.1 tarkoitetun tarpeettoman oikeudenkäynnin esimerkiksi laiminlyömällä ilmoittaa vastapuolelleen seikasta, johon hänen oikeutensa kiistatta perustuu ja josta vastapuoli ei ole tiennyt eikä hänen ole pitänytkään tietää. Jos näissä tapauksissa on ilmeistä, että kantaja ei olisi nostanut kannetta, jos hän olisi saanut tiedon mainitusta seikasta, lainkohta tulee sovellettavaksi. Lainkohdassa kyse on kuitenkin seikasta, johon ”hänen oikeutensa kiistatta perustuu” eli oikeudellisesti välittömästi relevantista tosiseikasta eli oikeustosiseikasta eli kanteen tai sen vastustamisen perusteesta. Lisäksi seikan salaamisen olisi tullut tapahtua laiminlyönnistä eli velvollisuuden vastaisesti.

2) Myöskin OK 21:4.2 säädetyssä tilanteessa on kyse oikeustosiseikasta. Yksinomaan se, että hävinnyt osapuoli ei ole ollut ennen oikeudenkäyntiä tietoinen jostain todisteesta tai aputosiseikasta ei voi olla peruste lainkohdan soveltamiseen. On selvää, että asianosainen, joka tietää oikeusperusteen olemassaolosta, muttei sitä koskevasta todisteesta, ei voi vedota kuluvastuusta vapautuakseen vilpittömän mielen suojaan. Lainkohta on niin poikkeuksellisesti soveltuva, ettei siitä tiettävästi ole korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä. Näin ollen ei voida esittää mitään tyypillistä lainsoveltamistilannetta. Kuitenkin lainkohtaa koskevissa lainvalmisteluaineistossa tarkoitetaan esimerkiksi tilannetta, jossa osapuolten välillä on kiistatta olemassa oleva saamissuhde, jossa vastaaja on velallinen ja joka on kuitenkin maksun suorituksen kautta lakkautettu ennen oikeudenkäyntiä vastaajan toimesta. Lainkohdan soveltuminen kuitenkin edellyttää, ettei tällaisessa tilanteessa kantaja ole tiennyt eikä olisi pitänytkään tietää mainitusta maksusuorituksesta, mutta vastaaja löytääkin kuitin siitä oikeudenkäynnin aikana ja ilmoittaa jo maksaneensa velan. Velkoja ei kuitenkaan voi vedota tehokkaasti siihen, ettei hän ole tiennyt eikä hänen olisi pitänytkään olisi pitänyt tietää, ettei ole jotain maksua saanut. Jokaisen pitäisi tietää mitä maksuja on hyväkseen saanut. Kyseessä täytyy siis yleensä olla tilanne, jossa maksu on tehokkaasti suoritettu kolmannelle osapuolelle, ja jonka johdosta oikeudenkäynnin osapuolten välillä ollut velkasuhde on erityisestä syystä lakannut. Velkasaatavan on siis täytynyt tavalla tai toisella vaihtaa omistajaa.

OK 21:7 (26.11.1993/1013)
Asianosaisen, jonka kanne jätetään tutkimatta, katsotaan hävinneen asian. Jos asian käsittely jätetään sillensä sen vuoksi, että asianosainen on peruuttanut kanteensa tai jäänyt saapumatta tuomioistuimeen, hänen on korvattava vastapuolensa kulut, jollei ole erityistä syytä määrätä korvausvelvollisuudesta toisin.

3) Oikeuskäytännössä oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 7 §:n 2 momentissa tarkoitettuja erityisiä syitä on arvioitu sen perusteella, onko vaatimus johtanut siihen, että asian tila olisi vaaditun oikeusseuraamuksen kannalta merkityksellisellä tavalla muuttunut (KKO 2019:59, kohta 12 ja siinä viitatut ratkaisut). Tällaista tilannetta koskee lain perusteluissa (HE 191/1993 vp s. 15—16) mainittu esimerkki, jossa kanteen peruuttaminen on tapahtunut sen vuoksi, että vastaaja on täyttänyt vaatimuksen kanteen vireillepanon jälkeen. Lisäksi on otettu huomioon asian laatu sekä muut oikeudenkäymiskaaren 21 luvun säännökset niistä ilmenevine periaatteineen (KKO 2006:106, kohta 4 ja KKO 2019:63, kohta 9).

Merkitystä on annettu muun muassa sille, onko asianosainen oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 4 §:ssä tarkoitetuin tavoin aiheuttanut tarpeettoman oikeudenkäynnin (KKO 2006:106, kohta 4). Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan, jos voittanut asianosainen on aloittanut oikeudenkäynnin ilman, että vastapuoli on antanut siihen aihetta, taikka muutoin tahallisesti tai huolimattomuudesta aiheuttanut tarpeettoman oikeudenkäynnin, hän on velvollinen korvaamaan vastapuolensa oikeudenkäyntikulut, jollei asiassailmenneisiin seikkoihin nähden ole aihetta määrätä, että kumpikin asianosainen saa pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan. Pykälän 2 momentin mukaan
tuomioistuin voi määrätä, että asianosaisten on pidettävä oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan, jos seikka, josta asian lopputulos aiheutui, ei ennen oikeudenkäyntiä ollut hävinneen osapuolen tiedossa eikä hänen olisi pitänytkään olla siitä tietoinen.

Hoidettavanani olleessa jutussa yksityinen pysäköinninvalvontayhtiö nosti sopimusperusteista maksua koskevan kanteen päämiestäni vastaan ja havaittuaan mitä ilmeisimmin häviävänsä juttunsa luopui kanteestaan kesken kirjallisen valmistelun, joka tarkoitti sitä, että kantajan kanne hylätään eli kantaja häviää jutun. Kantaja kuitenkin vaati, että päämieheni tulisi silti korvata pysäköintivalvontayhtiön oikeudenkäyntikulut, koska hän olisi aiheuttanut tarpeettoman oikeudenkäynnin. Pysäköinninvalvontayhtiö vetosi siihen, ettei tämä tiennyt eikä tämän olisi pitänytkään tietää sitä seikkaa, josta asian lopputulos johtui. Asian lopputulos johtui kuitenkin kantajan luopumisesta ja kantajan luopuminen johtui siitä, ettei kantaja pystynyt näyttämään kanteensa perusteita toteen. Kantaja ei voinut tehokkaasti vedota siihen, ettei tämä tiennyt eikä pitänytkään tietää kuka on hänen sopimuskumppaninsa, mikä on ollut sopimusehtojen sisältö, ettei sopimusehdot olleet selvästi esitettyjä tai ettei niihin ollut mahdollista tutustua ennen niihin sitoutumista. Kantaja ei voinut myöskään
vedota tehokkaasti siihen, että vastaajalla olisi ollut velvollisuus informoida kantajaa ennen oikeudenkäyntiä, sillä oikeusjärjestyksemme ei tunne yleistä informointivelvollisuutta perusteettomia vaatimuksia esittäviä kohtaan, eikä tapauksessa ollut myöskään mitään erityistä velvollisuutta informointiin. Kantaja myös paljoksui vastaajan oikeudenkäyntikulujen määrää. Käräjäoikeus hylkäsi
pysäköintivalvontayhtiön kanteen oikeudenkäyntikuluvaatimuksineen ja velvoitti kantajan korvaamaan vastaajalle tämän asiamiehen 13 tunnin toimenpiteistä aiheutuneen palkkion reilut 4000 € korkolain mukaisine korkoineen.

Pysäköinninvalvontayhtiö haki tuomioon muutosta Helsingin hovioikeudelta oikeudenkäyntikuluvastuunsa osalta. Helsingin hovioikeus 14.11.2022 katsoi, ettei käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ole syytä epäillä, eikä antanut pysäköintivalvontayhtiölle jatkokäsittelylupaa tämän valitukselle. Näin ollen käräjäoikeuden tuomio pysyy voimassa. Asiasta uutisoi myös iltasanomat.

Jukka Muhonen OTM, Luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja
24.11.2022

Velvollisuudesta korvata vastapuolen oikeudenkäyntikulut

Aiheeseen liittyy

previousMistä maksuhäiriömerkinnän saa ?

nextVastaamon tietomurron uhrina

Helsingin toimisto

Tampereen toimisto

Lakimiesten suorat numerot